Onko yksin asuva yksinäinen?

*Sisältää mainoslinkkejä

 

 

Linda_Paldanius_sosiaalinen_verkosto

Olin kesän lopulla työterveystarkastuksessa ja tästä tarkastuksesta jäi mieleeni erityisesti yksi kysymys – Asut yksin, joten oletko yksinäinen? Ihan mukava, että työterveyshuollossa ollaan kiinnostuneita hyvinvoinnistani myös työajan ulkopuolella. Tätä yksinäisyyttä olen työterveyshuollon kysymyksen jälkeen pohtinut usein. Asun siis YKSIN minimaalisessa asunnossani Helsingin Kalliossa. Kalliossa sijaitsevan asuntoni taloyhtiössä on yhdeksän asuntoa per kerros ja asuinkerroksia on kasattu päällekkäin joulusta tuttu kuusi. Tämä tekee lukion lyhyen matematiikan tunneilla funktiolaskimen käyttöön perusteellisen opastuksen saaduilla taidoillani yhteenlasketuksi summaksi 54 asuntoa. Taloyhtiönä omani ei ole poikkeus, vaan itse asiassa se on hyvin tyypillinen kalliolainen asuinrakennus.

Naapurina olen oikea kerrostalokyttääjä. Mikäli törmään rappukäytävässä saman talonnumeron kotiosoitteessaan jakaviin ihmisiin on varmaa, että tämä sieluja imevä ankeuttaja lypsää naapurista irti kaikki kriittiset tiedot jotka todellinen kerrostalokyttääjä tarvitsee omaan hämärään tietopankkiinsa. Olen muun muassa onnistunut tunkeutumaan samassa kerroksena majailevan kahden minulle täysin tuntemattoman ihmisen koteihin ihan puuhtaille kyttäyskierroksille! Urkkimisen ja utsimisen jalolla tiellä olen nyt tehnyt yhteenvedon, jossa samassa taloyhtiössä kanssani asuvat asukkaat ovat eri-ikäisiä työssäkäyviä yksineläjiä. Tätä Kallion yksittäistalous päätelmääni puoltaa myös esimerkiksi lähimmän ruokakauppani itsepalvelupesula. Alueen asunnot ovat niin pieniä, että monella sen asukkaalla ei ole kotonaan tilaa pyykinpesukoneelle. Ja Kallio ei tietenkään ole ainoa yksineläjien kaupunginosa, vaan yksi Helsingin monista.

There is plenty more fish in the sea

Työterveyshuollon huoli sosiaalisista kontakteista oli siis näillä havainnoilla enemmän kuin relevantti. Tässä kohtaa on ehkä hyvä ottaa mukaan jälleen sana fitness. Vuosien kuntosalilla koluamiseni, eli HARRASTAMINEN on kasvattanut sosiaalisesta verkostostani valtameren. Valtameressä elämä ei lopu kesken, joten otetaan tähän väliin jälleen elävä esimerkki räkäisen Paldaniuksen lauantai-illasta. Töiden jälkeen syöksyin kotiin parantelemaan kuumeista olemustani päiväunilla. Päiväunien jälkeen pyörin tokkuraisena tien toisella puolella sijaitsevaan elintarvikeliikkeeseen. Elintarvikkeiden keskellä törmäsin nimeltä mainitsemattomaan fitness -piireissä hyvin tunnettuun valokuvaajaan jolta vaadin välittömästi lohduttavan halauksen. Kauppareissullani onnistuin siis saamaan kipeän olemukseni tueksi voimauttavan halauksen vain astumalla ulos asunnostani ja kiitos siitä kuuluu harrastukseni seurauksena syntyneelle valtavalle sosiaaliselle verkostolle! Ruokakaupan paistotiskistä nappaamieni karjalanpiirakoita kotona nauttiessani puhelimeni heräsi eloon. Puhelimesta tulviva informaatio sisälsi kolme kutsua hästägeillä fitness. Seuraa tarjottiin lenkkeilyyn, bodysafkaan ja ihan pelkän hengailun muodossa. Tähän kohtaa haluan korostaa, että kaikki seuraansa tarjonneet ihmiset olivat tulleet elämääni harrastukseni kautta. Tarinan tylsääkin tylsempänä lopetuksena paljastan, että päädyin lopulta parantelemaan itseäni ylhäisessä yksinäisyydessäni nukkumalla 13 tunnin yöunet. Mutta hei, kyllä lämmitti mieltä enemmän kuin ihan sikana se että minun ei missään nimessä olisi tarvinnut olla yksin!

 

Kaiken tämän epämääräisen tarinankerronnan pohjalta haluaisin muistuttaa kuinka tärkeää harrastaminen on myös aikuisiällä. Ei ole väliä onko harrastus pitsinnypläystä taikka pullonkorkkien keräystä. Yhteiset mielenkiinnon kohteet yhdistävät. Toinen hyvä esimerkki tästä yhteisöllisyydestä jonka harrastukseni on tuonut elämääni on parin viikon takaa sunnuntailta. Kyselin Snapchatissa (linda.paldanius) haluaisiko joku lähteä kanssani tulevana sunnuntaina jalkatreenille. Treeniseuraksi ilmoittautui lähes 200 ihmistä! Valitsin ihan randomina yhden lähes kymmenen vuotta nuoremman tytön ja vitsi, että meillä oli kivaa!

 

Mikäli kärsit yksinäisyydestä suosittelen hankkimaan harrastuksen. Oma aikuisiän sosiaalisen elämäni pelastus on ehdottomasti ollut fitness. Vaikka kuntosali on tuonut elämääni paljon hyviä tyyppejä. Tänään aion kuitenkin nauttia lapsuudenystävistäni elokuvan muodossa.

Sosiaalista sunnuntaita kaikille!

P.s Harrastuksista puheenollen olen haaveillut nyt säkin hakkaamisesta. Ringside Gymillä näytti olevan aika mielenkiintoinen Amin Asikaisen alkeiskurssi -50%. Ehkä laitankin ensi viikolla astetta lyhyemmät nyrkkeilykynnet 😉

lindapaldanius

Yksi vastaus artikkeliin “Onko yksin asuva yksinäinen?”

  1. Jännä oletus, että yksin asuva olisi yksinäinen. No, toisaalta mistäs mä mitään tiedän, en oo 32-vuotisessa elämässäni käynyt terveystarkastuksissa kuin peruskoulun aikaan eikä oo udeltu moisia 😂 mä tosin oon tietysti perheellinen ja suurimman osan ajasta toivoisin asuinkumppanieni olevan hiljaa, katoavan näkyvistä ja jättävän mut rauhaan. Mutta mä oon myös tosi yksinäinen, vaikka onhan mulla teoriassa kavereita. Lasten kavereiden vanhempia, entisiä opiskelukavereita, muita ystäviä… Muttei koskaan aikaa tai mahdollisuutta tavata. Joko mulla ei ole lastenvahtia tai sitten sillä toisella ei ole, tai jos sovitaan perhetreffit, joku sairastuu, kaatuu pyörällä tai tippuu kiipeilytelineeltä (oon tosin treffannut kaverin ensiavun ovellakin, kun se haki yhden lapsistani hoiviinsa että pääsin yhden omani kanssa jonottamaan lääkärille). Vois kyläillä puolin tai toisin, mutta kolmilapsisissa perheissä on viisi henkeä joiden harrastukset nielee 6-18 iltaa viikossa, yritä siinä sit treffaa kun sunnuntainakin on 7.30 vauva-uinti, 10- rytminen voimistelu, 11.30 joogatunti, 14.30 futistreenit ja vielä 17.30 poikien saunailta.

    Oottelen sitä että jonkun lapsi joskus päätyy ensiapuun ja voin käydä hakemassa toisen lapsen meille hoitoon ja ehkä ehdin halata sitä äitiäkin siinä matkalla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 15
Tykkää jutusta